Keskiajalta lähtien Suomessa on rakennettu kirkkoja ja lähes yhtä kauan pappiloita. Suomen seurakuntien hallussa on merkittävä osa rakennuskulttuuriperintöämme. Lappeen Kauskilan kylässä tutkitaan seudun ensimmäisen keskiaikaisen kirkon paikkaa. Perimätieto tietää kertoa, että ensimmäinen pappila on sijainnut lähitienoilla, Hanhijärven kylän Partasen talon mailla.
Kun kirkko siirtyi Kauskilasta Linnoitukseen 1500-luvun lopulla, rakennettiin kirkkoherran pappilakin lähelle Linnoitusta, ehkä nykyisen Patrian alapuolelle, Saimaan rannalle. Vuonna 1776 pappila siirtyi kasvavan asutuksen alta Kimpisen niemeen. Siellä se kuitenkin joutui venäläisen sotavarustuksen tielle ja tykit sojottivat Kimpisen valleilta kohti pappilaa. Täkäläinen Venäjän Saimaan laivaston komentaja vaatikin siirtämään pappilan pois. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen vanha pappila siirrettiin Kahilan kylään, Montosen talon maille, jotka olivat seurakunnan hallussa.

Pappilan rakentaminen nykyiselle paikalle
Kirkkoherra Sven Wilhelm Löfberg muutti Kahilan kylään siirrettyyn pappilaan vuonna 1807. Rakennus ei ollut sama kuin nyt peruskorjattu kirkkoherran pappila, vaan osin vanhoista ja osin uusista hirsistä rakennettu pappila samassa pihapiirissä. Ratkaisu tyydytti 1800-luvun pappeja vain aikansa, sillä 1800-luvun loppupuolelle tultaessa elettiin pappilakulttuurin kulta-aikoja. Niinpä kun seurakuntaan tuli Muolaasta uusi kirkkoherra, Johan Mathias Hackzell (kirkkoherrana 1871-1882), sai hän vauhtia uuden pappilan rakentamiseen ja saattoi muuttaa pappilaan vuonna 1875. Lappeen kirkkoherranpappila edusti ns. akseniaanista rakennustapaa, jolloin julkisivun huoneet sijaitsevat kuin samalla suoralla; leveät pariovet samalla kohtaa saavat aikaan avaran tilan tunnelman.
Lappeen pappilan rakennushistoria ansaitsisi oman selvityksensä. Rakennuksen ulkoasu, joka vuosina 2004-2005 suoritetussa peruskorjauksessa on säilytetty, on vuodelta 1884. Silloin rakennusmestari E.J. Holopainen suunnitteli rakennuksen ulkovuorauksen ja muut korjaukset.
Uuden pappilan viereen jäänyt vuosisadan alussa rakennettu pappila siirrettiin vielä kerran, nyt Taikinanmäelle, paikkakunnan ensimmäisen kansakoulun rakennustarpeiksi. Siellä se on vielä tänäkin päivänä, musiikkiopiston pihamaalla olevassa vanhassa rakennuksessa, jota on myöhemmin laajennettu.

Pappilat on yleensä rakennettu keskeiselle paikalle lähelle kirkkoa. 1800-luvulla tuli tärkeäksi myös pappilan sijoittuminen maisemaan. Suomalaisessa kirjallisuudessa on paljon juuri 1800-luvun pappiloiden kuvauksia, joissa yhteisenä piirteenä korostuu vesistön läheisyys, sijainti mäellä, luontonäkymät ja viljelymaisemat. Nämä tekijät on otettu huomioon myös Lappeen kirkkoherranpappilan paikan valinnassa. Kaikkein hämmästyttävintä on, että alkuperäinen ympäristö on säilynyt yllättävän hyvin. Pappilaa ympäröi maaseutumainen miljöö peltomaisemineen. Mikään mahti ei ole kyennyt rakennuttamaan pappilan pihapiiriä ja lähiympäristöä, vaikka yrityksiä on taitanut olla. Paikan kohtalo ja tulevaisuus on selvästi ollut "suuremmas käres".
Tosin pappilan pihapiiri on vielä ennen sotia ollut kokonaan toisennäköinen, sillä pappilaa on ympäröinyt koko joukko erilaisia talousrakennuksia.

Vuonna 1884 kirkkoherran vaihtuessa suoritetussa lähtö- ja tulokatselmuksessa todettiin seuraavat rakennukset: päärakennus, joka on 48 kyynärää pitkä ja 23 kyynärää leveä pitäen sisällään seuraavat huoneet: sali, ruokasali, toimitushuone, lukuhuone, apulaisen huone, vierashuone, lastenhuone, taloushuone, piikainhuone, kyökki, lämmin ja kylmä ruoansäilytyshuone (skafferi), tamburi (eli eteinen) ja garderoobit eli vaatteensäilytyshuoneet.
Päärakennuksen pihapiiristä löytyi: perheentupa, ruoka-aitta, mankelihuone, kellari, jyvä-aitta, liiteri, hevostalli, makki kolmen reijän kanssa, halkoliiteri, sauna, keittohuone, navetta, lamponavetta, sikopahna, kaksi vanhaa navettaa, katos eli kuja karjapihassa, kaivo, riihi, kaksi olkilatoa riihen kyljessä ja vanha riihi. Kaikkiaan yli 20 rakennusta!
Kaikkea tätä tarvittiin pyörittämään melkoista maatalousyritystä, sillä viljeltyjä peltoja pappilan tiluksilla oli 94 hehtaaria, torpparit mukaan lukien, haka- ja peltomaita 798 hehtaaria, lisäksi torppareille kuuluvat 105 hehtaaria. Kaikkiaan kirkkoherran virkatalon maihin kuului 1900-luvun alussa 1378 hehtaaria maata. Lappee on vanha keskiaikainen emäpitäjä, jolla oli aikanaan tavallista enemmän maaomaisuutta, jota sitten Lappeenrannan kaupunki laajentuessaan lunasti edullisesti omiin tarkoituksiinsa.
Papit eivät suinkaan saaneet käyttää maa- ja metsäomaisuutta mihin tahansa, saati myydä niitä. Seurakunnan luottamushenkilöt, kirkonisännät ja kuudennusmiehet pitivät tästä tarkan luvun.
Tutkijoiden mukaan pappilat ovat vaikuttaneet ympäristöönsä monin tavoin. Esimerkiksi kansallisuusaatteeseen pappiloiden vaikutus on ollut huomattava. Monet henkiset harrastukset levisivät aikanaan myös pappiloista: pitäjänkirjastot, lukutuvat, koulut, valistusseurat, taloudelliset yhteisyritykset. Tämän seudun ensimmäinen lainakirjasto sijaitsi jo vuonna 1860 pappilassa. Sitä hoiti kirkkoherranapulainen pastori Tolpo, joka lainasi myös omia kirjojaan pitäjäläisille. Pappilat vaikuttivat ympäristöönsä muullakin tavalla. Niiden välityksellä levisivät usein uudet maanviljelystavat, uudet keittiökasvit ja vihannekset, sienien poiminta, puutarha- ja ruokakulttuuri.
Lappeen pappila oli myös 1800-luvulla Viipurin Maanviljelysseuran mallitila, jonka tarkoituksena oli jakaa juuri tietoa viljelyskasveista ja -tavoista. Kirkkoherra Cabriel Vilhelm Hougbergia (kirkkoherrana 1847-1869) pyydettiin pitäjänkokouksessa vuonna 1860 hankkimaan paikkakunnalle muurari, joka osasi tehdä uloslämpiäviä uuneja.
Pappilaa arvioitaessa on syytä muistaa, että niitä rakennettiin aikana, jolloin seurakunnilla ei yleensä kirkon lisäksi ollut muita tiloja. Pappiloissa majoitettiin sen vuoksi seurakunnan vieraat, kirkonrakentajista piispaan. Samoin pappiloissa kokoon- nuttiin erilaisiin juhliin ja tilaisuuksiin, toimitettiin kasteita ja vihkimisiä. Vapunpäivänä tuli myöhemmin monin paikoin tavaksi viettää pappiloissa avointen ovien päivää.
Kirkkoherranvirastot rakennettiin viime vuosisadan alussa pappiloiden yhteyteen. Näin tehtiin myös Lappeen kirkkoherranpappilassa vuonna 1912 suoritetun suuren remontin yhteydessä.


Pappilan asukkaat
Talon ensimmäisen asukkaan Johan Matias Hackzellin jälkeen Lappeen vakinaiseksi kirkkoherraksi tuli Kustaa Oskar Teodor Nordström. Hän toimi Lappeen kirkko- herrana vuosina 1984-1910.
Nordström ajoi innolla kansakoulujen perustamista ja oli kansakoulujen piirijakokunnan puheenjohtaja sekä otti osaa myös kunnalliseen elämään. Hän oli Porvoon tuomiokapitulin asessori, kirkolliskokouksen jäsen ja pappissäädyn edustaja valtiopäivillä.
Tällainen vaikuttaja ei ehtinyt kaikin ajoin hoitaa virkaansa, vaan tarvitsi apulaisen varsinaisen papinvirkansa hoitoon. Apulaiset asuivat pihapiirissä sijainneessa rakennuksessa. Rovasti Arthur Gulin, piispa Eelis Gulinin ja prof. Lennart Pinomaan isä, oli vuosina 1884 - 1886 Nordströmin sijaisena kertoen tästä ajasta muistelmateoksessaan "Ristiinan rovastin seitsemän vuosikymmentä." Sen ajan Lappeen pappien viranhoitoa hän kuvaa:

"Eräänä lauantai-iltapäivänä, juuri kun minun piti lähteä pitämään raamatunselitystä ja rippikirjoitusta kirkkoon, tuli sairasmatka pitäjälle. Tietenkin asian olisi voinut järjestää siten, että kirkossa suoritettavien toimitusten jälkeen olisin lähtenyt pitäjälle yötä vasten. Mutta miten olisi silloin käynyt seuraavana päivänä suoritettavien tehtävien? Niitä oli paljon: ensiksi jumalanpalvelus kirkossa ja vankilassa, kuulutettu raamatunselitys pitäjällä, sitä paitsi hautauksia, vihkimisiä ja lapsenkastamisia. Tässä vaikeassa tilanteessa kylpemässä ollut Sarlinin setä auttoi minua. Hän meni kirkkoon suorittamaan tehtäväni. Kerran K.A. Hilden saarnasi ruotsiksi, toisen kerran Eevert Korsström, kolmannen kerran rovasti Ahlgren piti ruot- sinkielisen rippipuheen. Tällaisen avun turvin selvisin vaikeasta ajasta."

Tällaista lukiessa on tietysti muistettava, että Lappeenrannan seurakuntaa ei ollut vielä olemassa itsenäisenä seurakunnassa. Lappeen papit olivat samalla kaupunkiseurakunnan pappeja.

Sotarovasti Alfons Lönnroth (1859-1930) tuli Lappeelle Viipurin läänin Uudenkirkon kirkkoherranvirasta vuonna 1912. Hän oli myös entinen sotilaspappi, joka sanoi halunneensa muuttaa Lappeelle, koska täällä kuulee sotilassoittoa.
Lönnroth oli kielitaitoinen mies, joka oli Kaartin ja Uudenmaan pataljoonien papinviran ohella toiminut venäläisen luterilaisen sotaväen pappina virolais- lättiläisessä sotilasseurakunnassa, Viaporissa asuvien luterilaisten pappina ja Helsingin saksalaisen seurakunnan vt. kirkkoherrana.
Laaja-alaista suuntautumista kirkollisiin kysymyksiin osoittaa se, että sotilaspappi- vuosinaan Lönnroth toimitti Lasten pyhäkoululehteä ja Barnens Söndagsblad -lehteä, kirjoitti Finsk Militär Tidskrift -aikakauskirjaan ja Lukemisia Suomen sotamiehille - kirjasiin, sekä julkaisi muitakin kirjoituksia.
Lönnrothin nauttimasta arvostuksesta kertoo se, että hän sai Keisari Nikolai II:lta sotarovastin arvon ja kultaristin, jota hän kantoi ortodoksipappien tapaan Lappeellakin. Häntä arvostettiin myös papiston keskuudessa niin, että hänet sekä Uudenkirkon että Lappeen kirkkoherrana valittiin lääninrovastiksi. Mittavin tunnustus lienee ollut se, että hän sai edustaa papistoa Romanov -hallitsijasuvun 300- vuotisjuhlallisuuksissa Moskovassa kesällä 1912.
Lönnrothin aikana papinvirkaa hoidettiin vielä yleisesti niin, että pappi oli viikon varrella varsin paljon pappilassa seurakuntalaisten tavattavissa. Lapsia tuotiin pappilaan kasteelle, monet parit vihittiin pappilan salissa ja kirkkoherranvirastossa pappi tapasi sinne monissa asioissaan tulleita seurakuntalaisia. Lönnroth jutteli pitkään seurakuntalaistensa kanssa työhuoneessaan ja tarjosi miehille tupakkaa keskustelun lomassa. Lönnroth tuli toimeen hyvin niin seurakuntalaisten kuin työtovereittensa kanssa. Hän oli avarakatseinen, sovitteleva pappi.
Papin työhön kuului kyllä varsin paljon matkoja pitäjällä. Usein oli lähdettävä pimeälläkin sairasta tai kuolevaa tapaamaan. Monen viikon ajan kierrettiin rekipelillä alkuvuodesta kinkereillä ja yövyttiin kinkeritaloissa. Liikkeellä saatettiin olla kahdellakin hevosella, sillä mukana olivat papit, kanttori ja suuret kirkonkirjat. Kirkonkirjoista todettiin, olivatko kinkeripiirin talot edustettuina, niihin saatettiin tehdä merkintöjä luku- ja kristinopintaidosta ja tarkistaa muitakin tietoja. Lapsia luetettiin ja rippikouluun pyrkiviä nuoria kuulusteltiin. Kinkerimatkoillaan rovastin kerrotaan joskus pyytäneen kantamaan rekensä tupaan ja yöpyneen siinä, koska talossa oli paljon lutikoita. Gertrud Wichman kertoi isänsä kiertäneen myös raamatunselityksiä pitämässä. Sotarovastilla oli taito selittää Raamattua monipuolisesti ja ilman paatosta.
Kansalaissodan aikana vuonna 1918 Lönnrotin sovitteleva luonne tuli näkyviin niin, että hän ei lähtenyt pappilastaan. Ajan tapahtumia Lappeenrannan seudulla tutkinut päätoimittaja Antti O. Arponen toteaa kirjassaan "Koston kevät", että Lönnroth luovutti pappilastaan kaartille hevosen ja heiniä, aivan ilmeisesti jonkinlaisesta solidaarisuudesta; vietiinhän sitä muiltakin. Hän jättäytyi puolueettomaksi suojellakseen kirkon omaisuutta punaisten valtaamalla alueella. Pappilaan ja kirkkoon kaartilaiset eivät kajonneetkaan; luultavasti punaisten johtajan Viktor Ripatin ja Lönnrothin välillä vallinnen ystävyyden vuoksi, arvelee Arponen. Sisällissodan jälkeen Lönnroth kyllä joutui tuomiokapitulia myöten selittelemään "puolueettomuuttaan".
Alfons Lönnroth oli Elias Lönnrothin sukulainen. Kotikielenä pappilassa oli ruotsi. Elli (Gabriella) -ruustinnan suomenkieli oli kankeaa, sillä hän oli käytyään saksankielisen koulun oppinut suomea vasta aikuisiällä. Lisäksi hän oli erittäin huonokuuloinen Lappeella ollessaan. Tytär Gertrud Wichmanin mielestä nämä seikat eristivät äitiä seurakuntalaisista jossain määrin. Ruustinna kävi kirkossa vain juhlapyhinä, koska ei kuullut siellä juuri mitään. Sen sijaan ruustinna piti pappilassa joka sunnuntai oman hartaushetken, missä veisattiin virsi, luettiin joku teksti sekä laulettiin hengellisiä lauluja. Ruustinna säesti salin flyygelillä tai ruokasalin harmoonilla. Ruustinnan äiti Lilli Leinberg oli säveltänyt mm. tunnetun ruotsalaisen laulujentekijän Lina Sandell-Bergin runoja. Säveltäjä Mikael Nyberg kuului myös ruustinnan sukuun, joten hänenkin laulunsa kaikuivat usein pappilan saleissa. Mukana näissä sunnuntaipäivän hartaushetkissä olivat talonväen lisäksi usein pehtoorin väki, sisäkkö, keittäjä ja rengit sekä pappilan vieraat, jos heitä sattui olemaan.
Ajan tapaan pappilassa vietettiin vilkasta seuraelämää varsinkin paikkakunnan virkamiesten ja Kaukaan tehtaitten insinööriperheiden kanssa. Vieraita kävi muutenkin paljon, kertoi Gertrud Wichman, sukulaisia, ohikulkevia pappisperheitä ja muita.
Rovastin kerrotaan aina ensin vieneen vieraansa katsomaan pappilan kiiltäväkylkisiä hevosia, joita oli ainakin neljä, kaksi työhevosta ja kaksi pitäjällä liikkumista varten. Kiinnostus hevosiin oli peräisin sotilaspappivuosilta, jolloin papinkin oli liikuttava ratsain ja pidettävä saarnansa usein ratsun selästä. Vielä Lappeelle tultuaan rovasti mielellään ratsasti Olle nimisellä hevosellaan. Olle oli osittain lämminverinen niin kuin Ullakin, jolla Gertrud kertoi isänsä kanssa tehneen ratsastusmatkoja.

Rovasti Lönnrotista on säilynyt valokuvia, missä hän istuu sikari kädessä pappilan verannalla katselemassa laivojen kulkua Saimaalla. Kesäisin kaksi kertaa viikossa saapui höyrylaiva Savonlinna kymmenen aikaan illalla. Varsinkin elokuussa valaistu laiva oli juhlava näky, jota pappilan verannalta saattoi ihailla. Näkyvyyden tiellä ei ollut Keskussairaalan rakennuksia eikä paljon puitakaan. Pappilan maat, pellot ja laitumet ulottuivat rantaan asti.
Papiston palkkaus mahdollisti jo 1920 -luvulla siirtymisen rahapalkkaukseen. Monet papit pitivät kuitenkin osittain vanhan palkkauslain mukaista maanviljelystä yllä pappilan pelloilla. Lönnrothin pappilan peltojen, lehmien ja kanalan tuotosta riitti myytävää. Monilla lähitienoon asukkailla, jotka olivat Kaukaan tehtaitten väkeä, oli maitotinki pappilassa. Päivittäin haettiin oma täytetty maitokannu pappilan navetasta.

Sydänvaivojen takia rovasti Lönnroth jätti virkansa vuonna 1928 ja muutti Helsinkiin. Tytär kertoi, että isä kuoli vuonna 1930 yllättävään keuhkokuumeeseen, jonka hän sai käytyään talvipakkasella silinterihattu päässä kirjoittamassa nimensä presidentin uudenvuoden kirjaan.
Sotarovastista kerrottuihin pappiskaskuihin kuuluu juttu hänen viimeisiltä vuosiltaan. Kun hän jo valmistautui täältä lähtöön ja kyseli Hietaniemestä hautapaikkaa, tarjottiin hänelle entisenä sotilaspappina hautapaikkaa Kaartin pataljoonan hautausmaalta, Hietaniemen kyljestä. Hieman säikähtäen, mutta ilmeisesti myös pilke silmäkulmassa, Lönnrot oli todennut: "Se on liian kostea paikka näin reumatismin vaivaamalle miehelle."

Pitkäaikaisin pappilan asukas on ollut lappeelaisten rakastama ja kunnioittama teologian tohtori Leo Gummerus, joka oli vanhan pappissuvun jäsen, pappi jo yhdeksännessä polvessa. Hän oli Lappeen kirkkoherrana vuodesta 1932 vuoteen 1956. Hän yritti sodan jälkeen hiippakunnan asessorina vaikuttaa siihen, että piispa tuomiokapituleineen olisi muuttanut Lappeenrantaan. Rajan läheisyys ja ehkä kaupungin silloinen vaatimattomuus estivät tämän.
Gummeruksen aikana pappila tuli tutuksi seurakuntalaisille. Siellä käytiin kuulutuksilla, surusanomia tuomassa, lapsia tuotiin kasteelle ja pareja vihittiin salissa kuten ennenkin. Pappilassa pidettiin myös muita tilaisuuksia, kuten ompeluseuroja ja raamattupiirejä. Sekä kirkkoherran että kappalaisen pappiloissa kokoonnuttiin varmaan myös NKY-liikkeen merkeissä. Nuorten kristillisiä yhdistyksiä oli syntynyt vuosisadan alkupuolelta lähtien eri puolille seurakuntaa.
Leo Gummerus harrasti maanviljelyä 1950-luvun alkuun saakka. Siksi talossa tarvittiin myös työvoimaa jonkin verran. Gummeruksen poika rovasti Raimo Pihkala kertoi kuinka varsin tavallinen näky 1930-luvulla oli se, että joku nuori tyttö seisoi pappilan ovella ja kysyi, olisiko pappilassa jotakin työtä.
Vuoteen 1952 saakka pappilassa oli vielä kaksi hevosta, maataloustöitä ja virkamatkoja varten. Sairaskäyntejä tuli usein öiseenkin aikaan, jolloin pappia pyydettiin vakavasti sairaan luo. Reessä oli heiniä, rekiryijy ja lämpimät nahkavällyt. Aisakello helisi matkalla ja varoitti muita tiellä liikkujia. Aisakellon äänestä oma hevonen tunnistettiin jo kaukaa, kun isä tuli kotiin. Rovasti teki virkamatkoja myös polkupyörälla. Rovasti Raimo Pihkala kertoi, että eräänäkin keväisenä äitienpäivänä isä ajoi polkupyörällä noin 75 km koululta toiselle pitämään äitienpäiväjuhlissa puheen. Sotien jälkeen Leo Gummerus osti jo päälle 60-vuotiaana moottoripyörän, 500-kuutioisen Nortonin, brittiläisen paukkuraudan. Nyt matkanteko oli helppoa puki papin puvun päälle haalarit ja menoksi. Sodan jälkeen autot olivat vielä luvanvaraisia. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin pappilaan saatiin lupa ostaa auto, itäsaksalainen EMW.
Sota-aikana Leo Gummeruksen raskaana tehtävänä oli toimittaa surusanomia lähes 450 kaatuneen lappeelaisen koteihin. Mutta tämä murhe ei kiertänyt myöskään pappilaa. Kolme pappilan poikaa kaatui Jatkosodan ja Lapinsodan vaiheissa. Neljäs poika, Raimo, joka hänkin oli sodassa, jäi sentään henkiin. Vanhempien murhe oli silloin niin suuri, että Lapinsodassa viikon sisällä kaatuneita lentäjäpoikia ei haudattu sankarihautausmaalle vaan sukuhautaan. Vasta 1990-luvun lopulla Raimo Pihkala esitti Sankarihautausmaan hoitokunnalle, että hänen veljiensä muistoksi myös Lappeenrannan sankarihautausmaalle pystytettäisiin muistokivet. Tämä toteutettiin.

Raimo Pihkala antaa suurta tunnustusta äitipuolelleen, ruustinna Siiri Gummerukselle, pappilan ja sen pihapiirin kunnossapidosta. Pappilassa oli suuri hedelmäpuutarha ja siellä elettiin kukkien keskellä. Kukkaloisto oli valtava keväästä syksyyn. Ensimmäisinä nousivat sini- ja valkovuokot, skillat, helmihyasintit, narsissit, tulppaanit ja bellikset. Sitten pitkin kesää kukkivat eriväriset pionit, floksit, asterit, kehäkukat ja hajuherneet. Siiri Gummerus osallistui pappilan ulkopuolellakin lappeelaisten elämään ja toimi mm. Lappeen Marttayhdistyksen puheenjohtajana.

Gummerukset muuttivat pappilasta vuonna 1955 valmistuneeseen Lappeen seurakuntataloon kaupungin keskustaan, kirkkoherran virka-asuntoon. Pappila myytiin kaupungille 1960-luvulla. Taloon tehtiin useita vuokra-asuntoja. Tällainen siirtyminen pois pappilasta oli silloin vielä harvinaista.
Mutta 1970-luvun loppupuolella alkoi pako pappiloista. Se johtui siitä, että verottaja iski pappiloihin. Luontaisetuna palkkaukseen kuuluvasta pappilasta tuli niin suuret verot , että palkkaa jäi tuskin elämiseen. Tämä ajoi papit pois pappiloista ja alkoi pappilakulttuurin rappeutuminen. Papit muuttivat kerrostalojen nimettömyyteen.

Nopeampaa monivuosisataisen rakennuskulttuurin tuhoa on tuskin nähty, puhumattakaan siitä, mitä samalla melkein kadonneen pappilainstituution myötä on kadonnut. Opetusministeriön entinen pitkäaikainen kansliapäällikkö Jaakko Numminen on innokas pappiloiden puolestapuhuja. Hän kävi tutustumassa myös Lappeen pappilan vanhaan miljööseen todeten, että suurimmat virheet pappiloiden suhteen on jo tehty. Jos heräämistä tapahtuu, voitaisiin vielä moni pappila pelastaa. Mutta jos näin ei tapahdu, ei Nummisen mukaan voi kuin syvästi valittaa kulttuuritajun ja historiallisen ymmärtämyksen puutetta, mikä tässä asiassa on ilmennyt.
Lappeen pappilasta 1990-luvulla alkanut laaja keskustelu osoittaa, että paikan merkitys ja mahdollisuudet ymmärrettiin viime hetkinä.
Vanhan pappilan uusi tuleminen on totta. Hankkeen taustalla on ollut monien ryhmien, taiteilijoiden, kansalaisjärjestöjen sekä seurakunnan ja kaupungin tuki. Oleellinen vaikutus pappilan kunnostukseen oli varmasti myös sillä, että pappilan navetta kunnostettiin jo 1990-luvun puolivälissä taidegalleriaksi.
Pitäjänneuvos Kerttu Kalliosaaren valtuustoaloite pappilarakennuksen kunnostamiseksi sai kaupungin päättäjät taakseen. Kaupunginarkkitehti Seppo Ahon johdolla hanketta vetänyt Koralli -projektityöryhmä uskoi asiaan, joka toteutui monien vaiheiden jälkeen.

Pappila ja sen silmiä hivelevät kukkakedot ovat avautuneet silmälle ja mielelle. Paikan syvempi merkitys ja henki ovat myös säilyneet kulttuurimuistissa. 850 vuotta keskellämme vaikuttanut kirkko on muokannut suomalaisten omakuvaa ja identiteettiä. Kirkko on osa suomalaista mielenmaisemaa. Elämme tavalla tai toisella osana sitä. Kirkko ja pappila kuuluvat vanhaan suomalaiseen kansallismaisemaan. Juhani Aho, pappilan poika, sanoi aikanaan, että seutu ilman kirkkoa ja pappilaa haikailee henkeään.

Jorma Taipale